Juoksen niin kauan, että sydämeni pysähtyy

"Hyvä ystäväni panikoi edessäni yllätyksenä tulleita treffejänsä ja mun sisällä säpsähtää, että ei. Ei nyt. Et sinäkin voi. On kauheaa ajatella näin, mä tiedän, mutta en voi sille mitään. Niin moni hyvä ystäväni on pikkuhiljaa kaikonnut elämästäni, koska on alkanut seurustella. Sinä, Sinä ja Sinäkin. Ensimmäisestä olen kirjoittanut yhden postauksen verran, "Ei meille käy niin", toinen sanoi ja kolmannelle en enää edes jaksanut avata suutani. Kuuntelen ystäväni panikoivia sanoja, mutta en vastaa mitään. Älä säkin jätä mua."

"Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että ehkä mä oon täällä sittenkin elämää varten. Lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asioiden eteen jotain! Suunnittelin loppuviikon jokaiselle päivälle tekemistä; kavereita, siivousta, koulutehtäviä ja apua. Aion tehdä kaikkeni, että mä valmistun ajoissa ja pääsen töihin ja pois täältä. Mä pystyn siihen. Mä todellakin pystyn siihen!

Tasan vuorokausi sitten mä kirjoitin edellisen tekstin ja mieliala on vaihdellut onnellisuudesta paniikkikohtaukseen ja takaisin. Mietin, että jos mä en koskaan enää heräiskään niin kuka mut mahtaisi löytää. Onneksi sä olet kuitenkin muistuttamassa mua, että elämästä täytyy pitää kiinni."

"Nukuin viime yönä paremmiin, kun pitkiin aikoihin ja se teki mun päivästä niin ihanan. Työ tuntuu omalta, vatsa on tyhjä ja tili myös, mutta ei mua edes haittaa."

"Mulla on ikävä tuoksuasi mun lakanoissa, mutta en tahtoisi tavata sua enää. En sytytä valoja vessasta tullessani ja nukun käsi reunan ulkopuolella, koska en jaksa pelätä enää. "Tänään en tee niin" mä lupaan."

(otteita mun päiväkirjasta)

En ole kirjautunut blogin puolelle ikuisuuksiin ja musta oli niin lohduttavaa, että mua odotti täällä muutama ihana kommentti. Kiitos ja ei hätää, mä olen vielä täällä!

Päälle kuukausi on mennyt melko huonosti. Olen ajatellut luovuttavani, noussut, ajatellut luovuttamista taas, mutta noussut silti. Olen tippunut kursseilta ja aloittanut uuden työssäoppimisen. Sama paikka, kun viimeksi ja mä tykkään siitä todella. Olen hakenut töitä sitä saamatta ja laittanut asuntohakemuksia eteenpäin. Ollut syömättä, syönyt, oksentanut, syönyt ja ollut syömättä taas. Paino on pudonnut vähän, mutta ei niin paljon, kun tahtoisin sen putoavan. Olen koittanut kertoa Äidilleni miten mä olen ihan sekaisin, mutta tuloksetta. Öisin saatan miettiä, että huomenna mä uskallan, mutta aamulla en enää uskallakkaan. Löydän asialle aina tekosyitä. Hänen uusi mies, lapsenlapsen syntymä ja nyt ajattelen, että pilaisin joulun, jos heittelisin ajatuksiani Äidin korviin.

Niin typerää.

Miten ja miksi

"Sulla menee nyt kuitenkin paremmin, vai?" Joo, mä vastasin ja hetken onnistuin uskottelemaan niin myös itselleni, mutta nyt kaikki iskee nyrkkiä päin mun kehoa niin, että ainut asento missä mun on hyvä olla on kerällä sängyn pohjalla. Olisi vaan niin helppoa luovuttaa kaiken suhteen. Koulun, työnhaun, syömisen, tulevaisuuden, koko elämän. Tää ahdistus on kasvanut niin sietämättömäksi, että pelkkä peiliin katsominenkin sattuu liikaa.

En ole saanut unta aikoihin. Pyörin lakanoissani tunnin tai pidempään, nukahdan, herään, nukahdan uudelleen ja kello soi. Melatoniini ei auta, ei edes kolme. Olen niin pirun väsynyt koko ajan, mutta uni ei vain tavoita mua. On niin helvetin hankala olla. En jaksaisi nostaa kättäni ottaakseni uutta korttia korttipakasta. En jaksaisi kannatella kehoani niin, että voisin istua. En jaksaisi esittää, että kaikki on hyvin. En jaksa. En jaksa. En. Jaksa.

Jos elämä ei potkisi päähän näin paljon, sanoisin sille tahdon ja lähtisin ulos yksin, mutta hymyillen. Istuisin ruuhkaiseen aamudösään se samainen hymy huulillani välittämättä siitä, istuuko viereeni joku vai jäisikö paikka kylmästi tyhjäksi. Astuisin kouluni aulaan ilman painavaa ahdistusta sisälläni ja kulkisin tuntemattoman ihmismassan läpi itsevarmana ja ylpeänä siitä kaikesta mitä itsessäni kannan. Näkisin ystäviäni useammin, jäisin harvemmin yksin kotiin, eläisin. Mutta kun ei se vaan mene niin. Toivoni alkaa pikkuhiljaa hiipumaan vieden elämänhaluni julmasti mennessään.

Olen istunut vessani lattialla lääkelevyt edessäni ja halunnut tehdä jotain, mutta ei tää vaan voi päättyä niin.

Tee minusta taas ihminen

Työt alkavat olla jo loppusuoralla ja olen niin uupunut tähän kaikkeen. Mielessäni pyörii vain työt, työt, työt ja se, kuinka mun täytyy jaksaa ja olla hyvä tässä. Olen valinnut ammattini itse ja pidän siitä paljon, mutta se on niin puuduttavaa. Mua ahdistaa suunnattoman paljon aika, jolloin olen valmistunut ja pitäisi löytää töitä tai lähteä opiskelemaan lisää. Mitä mä teen tai mitä mä haluan? En minä tiedä. Pitkään ajattelin hakevani heti ammattikorkeaan ja muuttavani pois täältä, mutta nykyään sekin arveluttaa liikaa. Olen niin epävarma itsestäni tehdessäni töitä ja työhaastattelut ovat aina olleet mulle niin suuria stressin ja ahdistuksen aiheita. Kaikki menisi varmasti paljon paremmin, jos jaksaisin tai edes osaisin uskoa itseeni ja kykyihini.

Katselen vierestä, kuinka muiden elämä rullaa eteenpäin kovaa vauhtia, mutta minä itse olen jaloistani kiinni maassa enkä liiku niiden mukana. Muut jaksaa ja uskaltaa elää, mutta minä en. Eräs ystäväni lähtee kuukausiksi vapaaehtoistyöhön Aasiaan, toinen kertoi juuri tulevansa äidiksi, kolmas pääsi töihin ja neljäs sai vihdoin omakseen miehen, jota on jo vuosia rakastanut. Olen iloinen heidän puolestaan, tottakai minä olen, mutta tämä kaikki tuntuu itsestäni niin pahalta. Koska se ei tapahdu minulle? Olenko vain itsekäs ja vihreä kateudesta? En minä tiedä.

Olen rakentanut itsestäni toisen ihmisen. Ikään kuin halkaissut kehoni ja muovannut toisesta puolesta juuri sellaisen, kuin haluan. Ihmisen, jota olen uusille tuttaville, työkavereille ja heille, jotka eivät tiedä musta yhtikäs mitään. Jotka näkevät vain pinnan, muttei sen alle. Pidän siitä ihmisestä, mutta se, jota nämä tuttavat kuvailevat kiltiksi, herttaiseksi, hauskaksi ja elämäniloiseksi en ole minä. Tai ehkä osa siitä onkin lainattu oikeasta minästäni, mutta en tunnista sitä. En tunnista kuka olen, en tiedä mitä olen. Olen täysin hukannut itseni.

Työkaverit kauhistelevat kehoni, etenkin jalkojeni, laihuutta ja me alamme keskustella laihdutuksesta ja kehojemme ko'oista, kuin säästä. Moni kertoo laihduttaneensa joskus. Toinen on ollut koko elämänsä ajan alipainoinen ja hyvin hoikka, kun taas toinen rääkkäsi itseään vuoden päivät salilla ja liikunnan parissa pusertaakseen 14 kiloa irti kehostaan olematta vieläkään täysin tyytyväinen. "Miten sä teit sen?" multa kysytään enkä tiedä mitä vastata. Vaihdan aihetta ja kukaan ei tunnu huomaavan sitä. Mä olen kärsinyt syömishäiriöstä vuosia, pudottanut liki 20 kiloa painoa, keikun alipainon rajoilla enkä ole tyytyväinen itseeni. Tämänkö halusitte kuulla?

Näinä hetkinä tämä sairaus iskee päin mun kasvoja ja kovaa. Olenko mä oikeasti näin sairas?

But fake happiness is still the worst sadness

Oon ollut älyttömän väsynyt koko elokuun ajan. Työt syö mun kaiken ajan ja sosiaalisen elämän, eikä mulla riitä voimia tai edes halua tehdä mitään tai nähdä ketään. Ei mulla oikeastaan olisi edes aikaa mihinkään muuhun. Vapaapäivätkin olen viettänyt suurimmaksi osaksi töissä ja tällä hetkellä onkin menossa 11 päivän työputki. Työnteon lomassa myös syöminen on jäänyt pois mielestä enkä tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Välillä tuntuu, ettei jalat enää kanna mua eteenpäin.

Töissä ajattelen, kuinka illalla pitäisi jaksaa käydä suihkussa. Kuinka pitäisi häätää pyörremyrsky kämpästäni ulos ja ruokkia kissa. Kuinka pitäisi käydä kaupassa ostamassa vessapaperia. Kuinka mun pitäisi hakea melkein kuukauden myöhässä oleva palkkani, että pystyisin edes hetken elättämään itseni. En minä jaksa. Töiden jälkeen tahdon vain hypätä bussiin, kotona lysähtää sängylle ja olla tekemättä yhtään mitään. Jos tätä on aikuistuminen, niin en tiedä miten selviän tulevaisuudessa.

Tahtoisin tavata vanhoja ystäviäni viiden vuoden takaa ja hämmästellä, kuinka me kaikki ollaan muututtu niin hirveästi. Ne ei tiedä musta mitään tai tunne mua enää, joten voisin olla mitä vain. Voisin kertoa kaiken hyvän ja ihanan mitä mulle on tapahtunut ja elää hetken onnellisuuden kuplassa. Kaikki ärsyttää ja väsyttää mua täällä ja tahdon niin lähteä pois. Tuntuu, että kaikkia mun kavereita ärsyttää mun seura. En uskalla avata suutani, etten keskeyttäisi kenenkään puhetta tai olisi muuten häiriöksi. Ajattelen asioita, joita tahtoisin kertoa ja sanoa ääneen, mutta päädyn olemaan hiljaa. Tai sitten erehdyn aloittamaan, mutta joku kerkeää puhumaan päälle ja minä hiljenen. Ehkä tämäkin on yksi syy siihen miksi en jaksaisi nähdä ketään.

Ajatus itseni tappamisesta käy mielessäni usein, vaikken edes tahtoisi kuolla. Äänet mun päässä huutaa, kuinka turha mä olenkaan ja kun sanon sen ääneen, olen huomionhakuinen ja ryömin vain itsesäälissä. Ei, en minä ole. Olen väsynyt ja hukassa. Säälittävä luuseri, joka ei saa elämästään millään kiinni. Sinisilmäinen poika, jonka olisi jo aika avata silmänsä. Itsetuhoinen, mutta liian pelokas ottamaan härkää sarvista ja tekemään jotain. Turvaa etsivä harhaileva sielu, joka kuitenkin tahtoo vain niihin käsiin, jotka eivät suo sitä.

"Maailma herää" vai pitäiskö mun herätä

Näin Jätkää taas pitkästä aikaa. Kädet täristen jännityksestä mä ootin viestiä, josta tietäisin käydä avaamassa rappuni oven. En tiedä miksi jännitin niin paljon nyt. Oli niin kiva nähdä pitkästä aikaa ja kaikki tuntui taas siltä samalta, kun viime keväänä. Siltä kihelmöivän ihanalta ihastuksen tunteelta. Jätkän seurassa kaikki tuntuu jotenkin niin helpolle ja pystyn olemaan häpeilemättä juuri sitä mitä olen. Se, kun lojumme yhdessä sänkyni pinnalla sylikkäin ja juttelemma kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pääni hänen vatsan päällä mä silitän sen kättä ja annan sanojen valua ulos suustani. Jätkä katsoo mua silmiin se ihanan pieni ja suloinen hymy kasvoillaan ja sanoo mun olevan ihan hölmö. Sitä mä ehkä olenkin, mutta haittaako se? Ei se haittaa, hän kuiskaa ja painaa huulensa vasten mun otsaa ja mä olen niin iloinen.

Olin jo luopunut ajatuksesta, että imisin Jätkästä kaiken sen tiedon mitä se multa itsestään pimittää. Kello lyö 7:05 torstaiaamuna ja mä nousen sammuttamaan sen laittamaa herätystä. Oon jo laskemassa puhelinta takaisin lattialla, mutta mun silmiin osuu pieni valkoinen teksti keskellä kännykän lukitusnäyttöä. Siinä se kaikki lukee. Hänen nimensä ja osoitteensa. Kuulen jätkän palaavan vessasta takaisin sänkyyn ja otan äkkiä kaiken tuon muistiin. Äkkiä se kaikki onkin yllättäen mun edessä enkä tiedä miten mun pitäisi reagoida. Jätkä horjuu unisena takaisin mun viereen ja vetää mut syliinsä nukkumaan. Vaikka suurinosa jo tiedossani olleista asioista olikin valetta, en osaa olla vihainen. Pitäisikö mun edes olla? Olen vain helpottunut, että nyt tiedän vihdoin kaiken.

En ota meistä enää samanlaista stressiä tai ylimääräisiä paineita, kun ennen. Aika näyttäköön mitä käy, mutta nyt tämä tuntuu vain ihanalle. Kaverit käskevät mua lopettamaan tämän heti, koska "toi perustuu vaan valheisiin" ja "saat niin paljon parempaakin", mutta entä jos en tahdo muuta? En mä tahdo lopettaa nyt enkä edes uskaltaisi. "Joo joo" mä hoen ja mun sisällä myllää ahdistus ja ärtymys.

Elämä on sotaa

Tahdon seikkailla ja tuntea vapauden rinnassani. Tahdon kävellä kotiin pimeässä pilkun jälkeen ja tuntea humalan laskevan. Tahdon juosta pitkin peltoja ympärilläni ihmiset, joista mä tykkään. Mennä ja tulla ajattelematta paljon kello on ja olla tietämätön maailman menoista. Tahdon uudistaa elämäni täysin.

Ensimmäiset päivät töissä takana ja en tiedä miltä musta tuntuu. Välillä ajattelen, että ehkä tämä sittenkin on ihan okei ja kyllä mä jaksan kaksi kuukautta eteenpäin, kun taas välillä en tahtoisi nousta sängystä ja nousen itku silmässä ruuhkaiseen aamubussiin haluten kadota täältä. Olen ajatellut koulun lopettamista ja muita vaihtoehtoja, joilla luistaa tästä jaksosta pois, mutta ei siinä olisi mitään järkeä. Valmistun vuoden kuluttua ja voin jo kuvitella sen tunteen, kun saan paperit käteeni ja itken ilosta ja surusta, koska olen vihdoin valmis ja kouluni käynyt. Edessäni sitten uusi koulu uudella paikkakunnalla tai välivuosi, ei sillä väliä, mä saan elää.

Työt tappavat myös sosiaalisen elämäni enkä edes jaksaisi nähdä ketään tai tehdä mitään. Kaikki pienet arkiset asiatkin tuntuvat niin suurilta. En meinaa millään jaksaa pukea vaatteita päälleni, en meinaa jaksaa pestä hampaita, enkä jaksaisi painaa bussissa punaista nappia, että voisin jäädä pois kyydistä. En vain jaksa. Tahdon nukkua univelkani pois ja siivota kotini täysin ja kävellä lähibaarini terassille juomaan yhden jos toisenkin lonkeron ja lipua ajan mukana eteenpäin.

Pelkään, että romahdan täysin enkä kykene enää mihinkään. Pelkään katsoa tilini saldoa. Pelkään jääväni ulkopuolelle, koska olen vain töissä ja yksin kotona. Pelkään, että poltan itseni loppuun. Pelkään sinun mielesi saloja. Pelkään mennä psykalle pitkästä aikaa. Pelkään vastuuta ja aikuisuutta. Pelkään elää normaalia elämää.

En tiedä, en tiedä, en tiedä.

If you only live once why we keep doing the same shit?

Koulu alkaa alle viikon päästä ja mua pelottaa suunnattoman paljon. Miten kesä meni näin äkkiä? En kerennyt viivata puoliakaan asioista yli, jotka mun piti tehdä koulun loputtua. Mennä huvipuistoon. Käydä iskän luona ja mökillä. Tanssia enemmän, kuin yhdet festarit. Saada uusia kavereita. Laihtua tarpeeksi. En kerennyt mukaan tähän kaikkeen.

Tahtoisin selvittää pääni ja liikkua pois kotoa ilman, että ahdistaa. Ilman, että jokaisen vastaantulevan ihmisen kohdalla suuntaan katseeni katuun enkä uskalla kohdata heidän katseitaa. Olla miettimättä, että mikä mussa on vikana, kun tuo katsoi noin. Mennä baarissa vessaan ilman helvetin suurta ahdistusta mukanani. Olla olematta niin vitun epävarma itsestäni ja oikeasti elää.

Oon koittanut olla astumatta vaa'alle, koska likaiseen näyttöön ilmestyvä punainen numero saa mut aina pois tolaltaan. Viimeksi se näytti 61 ja jotain. Sitä ennen 60,8. Tottakai paino heittelee hieman sinne tänne, mutta voisiko se heittää itsensä vielä muutaman kilon miinuksen suuntaan? Puolitutut ihmiset alkaa jo huomautella mulle tai muille ihmisille mun ympärillä mun laihtuneen ja se saa mut iloiseksi. Samalla kuitenkin tunnen suurta ahdistusta. Epäileekö joku jo jotain? Näkeekö ihmiset mun lävitse? Äitikin huomautti jo asiasta, mutta luulen sen uskovan tämän johtuvan vain siitä, että mulla on ollut tosi heikko rahatilanne koko heinäkuun. Toivottavasti ainakin! Äidin seurassa mä syön aina edes vähän ihan vain siksi, etten antaisi epäilyille aihetta.

Oksentaminen on käynyt liian usein mielessäni viime aikoina ja toivon, etten ryhdy siihen taas. Kirjoitin tästä itseasiassa jo oman postauksensa, mutta en tiedä haluanko julkaista sitä koskaan. Ei tekisi mieli postata tätäkään.