'cause I need this hole gone

Kesäloma on vihdoin käsillä ja olen siitä enemmän, kuin onnellinen. Kaksi kuukautta aikaa vain olla ja olla tekemättä mitään. Ei stressiä ja ahdistusta koulusta, ei töitä, ei kiirettä mihinkään. Sossusta tuli päätös, jossa luvataan rahoittaa mun eläminen koko kesän ajan, eli edes raha ei tule olemaan ongelma nyt. Suunnitelmissa olisi nauttia muutamista festareista, nähdä vihdoin hyvää ystävääni toisesta kaupungista ja toivottavasti matkustaa johonkin Suomen rajojen ulkopuolelle. Viimeinen ei ole vielä todellakaan varma. Todennäköisesti päädyn vain Viroon tai Tukholmaan, mutta sekin kelpaisi mulle enemmän, kuin hyvin. Tahtoisin edes hetkeksi pois täältä.

Mulla on vahva tunne siitä, että olen lihonut, mutta en uskalla astua vaa'alle ja tarkistaa asiaa. Näen peilistä paisuneet reiteni ja lantioni. Oksettaa nähdä kehoni heijastuvan yhtään mistään. Kotini peileistä, lähibaarini ikkunoista tai autojen kiiltävistä kyljistä. Tahdon syödä entistä vähemmän ja kuihtua ja nähdä luuni ja olla mahdollisimman pieni. Jos en tunne nälkää, koen heti syöneeni liikaa ja ahdistun. Oksentaminenkin on päässyt hiipimään mieleeni, mutta en ole antanut sille valtaa. En ole oksentanut aikoihin, enkä tahdo oksentaakkaan. Sen sivun olen repinyt itsestäni irti ja heittänyt pois, toivottavasti pysyvästi!

Jätkäkin saa mut ahdistumaan ihan liikaa. Viikko tai kaksi takaperin mylvin varmaan syvimmällä, kun ikinä. Ajatukseni pyörivät vain ja ainoastaan jätkässä ja olin koko ajan lähellä purskahtaa itkuun. En käynyt koulussa, koska en vain pystynyt siihen. Stressi vei multa voimat ja kyvyn nukahtaa. Mua pelottaa, etten riitä. Että olen hänelle pelkkää seksiä ja nautinnon hakua. Olisin yksin tunteideni kanssa ja että mut heitettäisiin pian pois, koska musta on saatu irti kaikki mitä voi.

Koska nyt tämä kaikki tuntuu vain pahalta. Odotan aamu neljään hänen tuloaan, mutta turhaan. Odotan vastausta viesteihini monta päivää. Sovitaan, että nähdään, mutta se ei koskaan toteudu. En tiedä hänestä mitään, eikä hän suostu kertomaankaan. "Kaikki ajallaan", hän sanoo, mutta en ymmärrä sitä. Koko juttu tuntuu niin hämärälle ja luo päiviini vain lisää stressiä ja ahdistusta. Olen miettiny tapoja, joilla saada selville enemmän. Alan kuulostaa päässäni niin säälittävältä, mutta mitä mun pitäisi muka tehdä? Odottaa, että ehkä hän vielä kertoo itsestään enemmän? Antaa asian olla ja lopettaa se tähän? En tiedä. Ehkä mä olenkin säälittävä, mutta hän on epäreilu. Ainut mitä mulla hänestä on, on kuva, jossa hän hymyilee suloista hymyään, nimi, jota en uskalla edes sanoa varmaksi ja tieto asuinalueesta, jossa hän asuu. Aivan liian vähän siis.

Usein parvekkeella tupakalla ollessani kurkotan pääni parvekelasien toiselle puolelle ja vedän sisääni raikasta ilmaa. Katselen alhaalla olevaa maata ja alimmassa kerroksessa asuvan vanhan naisen aidattua pihaa. Pudotus ei ole niin korkea, että siitä pudottua kuolisi, mutta ajatus kuolemasta käy mielessäni nykyään pelottavan usein. En mä haluaisi kuolla, koska tahdon uskoa, että jossain tulevaisuudessa odottaa se kaikkien kertoma parempi elämä. Nimenomaan tahdon uskoa niin, mutta aina en osaa. Ehkä niin onkin, mutta nyt en tiedä mitä ajatella tai mihin uskoa.